Aamu valkeni utuisena. Aurinko kyllä paistoi jo, mutta vasta matalalta ylimpiin kumpupilvenreunoihin. Peltoaukealla liikkui vielä sumu.
Piti tehdä jotain ihan muuta, mutta silloin kuulin kurjet. Ne olivat siellä taas: pariskunta jutteli. Ehkä pääsisin näköetäisyydelle, kannattaisi ainakin yrittää.
- Kurjet, ne kokoontuivat aina syksyisin mökkimme viereen muuttoa varten, muistin tuttavamummoni, jo edesmenneen, kertoneen. Niiden huuto oli niin kauheaa, sydäntäsärkevää!
Hänelle se merkitsi syksyä, kesän loppumista. Samassa kurkien duetto muuttui ja siihen sekaantui riemullisia trumpettimaisia törähdyksiä. Missä ne olivat, muut kurjet, joita pariskunta tervehti?
Kuuden kurjen aura lensi luoteesta yli ja jokainen niistä tuntui lempeästi tervehtivän ruokailemassa olevaa pariskuntaa erikseen ja sai kummaltakin asiaankuuluvan vastauksen. Ääni oli valtava, mutta aurakin eteni nopeasti. Ikään kuin maassa olevat olisivat toivottaneet edelle menneille hyvää matkaa, välähti mieleeni, ja luvanneet seurata perässä...
Uuden kevään toivossa seurasin sumun ja pilvien taakse katoavia kurkia ja pyyhin haikeuden mielestäni. Pariskunta jatkoi ruokailuaan rauhallisena, lohdullisen rauhallisena.
Syksy on kohta käsillä, mutta vielä on vähän kesää jäljellä, ja sen jälkeen tulisi kevät. Silloin taas tavattaisiin!
© P. Peltoniemi.
Julkaistu 27.08.2012, päivitetty (linkki lisätty) 27.04.2013.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti