maanantai 17. lokakuuta 2011

Kivun kuunteleminen

Kirjoitin keväällä kivusta. Olen joutunut sen jälkeen tutkimaan sitä tarkemminkin. - Onko sinulla kipuja? kysyin lapselta. - Kamala sana, hän vastasi.

Niin, niinhän se on... Jäin miettimään.

Kuka nyt itselleen kipuja haluaisi? Tai tunnustaisi, että niitä on. Kipuna pidetään usein sitä, että sattuu PALJON, vaikkapa särkee, ja sitä on pakko kestää. Miksi näin? Lapsi päästää pahan olon ulos itkemällä, usein vähemmästäkin. Ovatko kipuna tai kipuina koettavat tuntemukset itse asiassa jo kroonisia?


Oma käsitykseni ja kokemukseni kivusta on laajentunut viime aikoina huimasti. Eihän minulla ole kipuja! Tai särkyjä. Sen sijaan voin kyllä tunnustaa, että minulla on monenlaisia kiputuntemuksia ja jännitystiloja, paljonkin. Perälän kuvaama sisäiseen rauhaan laskeutuminen ja läsnäolo on välillä hyvin kaukana (ks. Vapa, Peltoniemi & Perälä 2011).

Osaan kuitenkin jo hitusen kuunnella tuntemuksiani - noita erilaisia kiputuntemuksia ja jännitystiloja. Kipu ei näyttäydykään silloin enää sävähtävänä ja terävänä, kaiken leikkaavana viiltona. Kivun pahin terä katkeaa, pyöristyy ja kipu tuntuu pehmeämmältä, siedettävältä ottaa vastaan. Ja kuunnella, jotta voin antaa sille tilaa tulla. Vasta sitten se vaimenee, voi tulla vielä uudestaankin, mutta lievempänä.

Ehkä lapsen tuntemukset ovat vielä tästä asteen verran lievempiä? Ehkä ne eivät ole vielä kroonistuneet. Toivon ainakin, että eivät. Ja toivon, etten päästä omiakaan tuntemuksiani enää niin pitkälle! Ymmärrän hyvin, miksi kysymykseni kuulosti niin kamalalta.


Viite

Vapa, M., Peltoniemi, P. & Perälä, S. (2011). Kehon kuuntelun opas. 2. painos. Kurikka: Valmiixi.

© P. Peltoniemi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti