maanantai 16. maaliskuuta 2015

Kaksi tuokiokuvaa

Lopputalven viimeisiä hiihtoretkiä. Nuotion ääressä pidetyn evästauon jälkeen alkoi jo hämärtää. Olisi päästy paluumatkalle, mutta lähtöhetkellä suksensiteen kanssa tuli ongelmia. Lopulta saatiin se kiinni, mutta epävarmasti.

Otsalamppu oli tietenkin kotona, eihän paluun pitänyt olla näin myöhään. Mitä tehdä - tiedossa ylämäkeä, kaikilla jo vähän väsy ja varusteita vietävänä? Lapsille ohjeet hiihtää pieni pala parkkipaikalle ja odottaa siellä. He osaisivat kyllä, eikä sivullisia pitäisi enää olla liikkeellä. Minulla paljon orvompi olo keskellä pimenevää iltaa - ei reitti niin tuttu ollut.

Yksi suurimmista opastähdistöistä. Kuva: P. Peltoniemi.

Mutta ei auta. Sukset ladulle ja paluumatkalle. Tiedän, että latu vie perille, kunhan keskityn kulkuun, enkä käänny siltä pois.

Järven eteläpäässä puhelin soi. Kuka siellä nyt on, tähän aikaan illasta? Numerokin on vieras, mutta vastaan silti. "Me ollaan nyt täällä." Nyt jo, ajattelen, enhän ole päässyt vielä alkua pidemmälle. "Odottakaa siellä, minulla menee vielä ainakin viisitoista minuuttia."

Keskity olennaiseen, sanon ja näen edessäni latua vain muutaman metrin. Sitten vielä vähemmän hämärän tihetessä, ehkä kaksi metriä, ja kun sumu alkaa nousta, en sitäkään...

Mutta tiedän, että latu on siinä, tunnen sen ja tiedän, että sitä seuraamalla pääsen tavoitteeseen: perille. Väsyttäisikin, mutta en pysähdy, hiljennän vain hiukan. Koko ajan silti etenen. Lapset odottavat ja kotona odotetaan. Hikikin on. Latu nousee, tunnen sen, voisi olla helpompi kävellä, mutta hiihdän. Pimeässä en saisi suksia takaisin jalkaan.

Tiedän, että reitti on tässä. Etenen sitä. Se vie perille, vaikka en näe kuin palan kerrallaan. Mutta en näe myöskään mitään epäoleellista. Keskity oleelliseen, keskity siihen, mitä tavoittelet, ajattelen. Saat sen. Kun pääset perille, huomaat, että jaksoit, sinusta oli siihen, pystyit ja kestit.

Sitä paitsi hämärässä ei ole pimeää, ei edes sumun noustessa. On vain erilaista. Kaikkea ei näe, osan tuntee, mutta siihenkin kannattaa luottaa. Tiedän, näen, tunnen - osaan, kestän, pystyn. Ja vahvistun. Pääsen päämäärään.

Lähellä vuoren lakea autonvalot leikkaavat maisemaa. Joku tulee ja kyyristyn vaistomaisesti puun taakse. Yritän soittaa, mutta puhelin vaikenee: akku on loppu taskulamppuna toimimisesta.

Onneksi auto ajaa ohi minua huomaamatta ja pääsen parkissa odottavan luo. Varusteet sisään ja moottori käyntiin. Ensimmäinen startti lupaa huonoa - missä puhelimen laturikaan on? Silmälasitkaan eivät ole laukussa, olkoot, näen kyllä!

Pari kilometriä menee äkkiä, eikä muita kulkijoita näy. Parkkipaikalla valot tarttuvat lasten ulkovaatteiden heijastimiin ja ajan sinne autoa sammuttamatta. Pakataan varusteet, etsitään laturi ja lasit. Kaikki kyytiin, ovet kiinni ja kotimatkalle.

Sumun läpi jäätikköistä ja pimeää tietä edetessä retkeläiset hiljenevät. Ehkä heilläkin oli jännittävää ja nyt väsy saa vallan. Kaikki on kuitenkin hyvin, yhdessä jotain koettu ja ehkä elämästäkin opittu, minä ainakin.

Viikon päästä näen sen, minkä tiesin. Opasmerkit ovat taivaalla, sitä kirkkaampina, mitä pimeämpi tulee.

© P. Peltoniemi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti