Kun päivä on pimeän kauden jälkeen valjennut aurinkoisena tai jotakuinkin valoisana, on ollut syytä käyttää tilaisuus hyödyksi: nousta ja yrittää kuvata, kun siihen on tarjoutunut mahdollisuus. Jos jää tarkemmin miettimään, ei viitsi lähteä. Milloin pakkanen huitelee yli kahdenkymmen asteen lukemissa, milloin viima piiskaa kasvoja tai valoa riittää vain hetki.
Aina kuitenkin on kannattanut mennä. Pienikin retki, vaikka kuinka lähelle virkistää. Tulee etäisyyttä ja perspektiiviä, aiemmin ylitsepääsemättömiltä tuntuvat asiat menettävät merkityksensä tai asettuvat mittasuhteisiinsa, eikä kertaakaan ole tullut jälkeenpäin harmitusta siitä, etteikö lähteminen olisi maksanut vaivaa.
Poikkeavia näkymiä on ollut muutenkin. Monena päivänä puhelin ja palaveri keskusteluineen on yllättänyt. Lukemista odottaa käsikirjoitus jos toinenkin. Vaikka ne ovat erilaisia, joskus tuntuu, että ne ovat kuin jatkokertomus. Sitä ei ehkä huomaa heti, mutta viimeistään jälkeenpäin: tarina alkaa ensimmäisessä ja jatkuu toisessa. Yhdessä ne muodostavat eheän kokonaisuuden.
Miten ne ovatkin tulleet, minulle ja tässä järjestyksessä?
Näkymä pakkasaamussa. Kuva: P. Peltoniemi.
Myös valon määrän lisääntyminen on yllättänyt, tänäkin vuonna. Kun kaikki ei ole mennyt totutulla tavalla, lähellä oleva, tutuksi luultu maisema on näyttäytynyt täysin uudessa valossa, toisen näköisenä, kuin pakkasen muuksi muovaamana. Juuri kun ajatteli tuntevansa sen, onkin löytynyt uusi puoli, aivan kuin uusi ympäristö. Se on hämmästyttävää, lähes käsittämätöntä.
Väistämättä mieleen hiipii ajatus: mitä ja miten paljon valo vielä voikaan paljastaa?
© P. Peltoniemi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti