Kesä alkoi linturetkillä, joita seurasi monta omatoimiretkeä luontoon. Syksyn tultua lähdin jälleen luontopoluille. Ne ovat tehneet hyvää paitsi keholle, myös mielelle ja sielulle.
Hyvän vaelluksen kruunaa aina jokin: joskus evästauko nuotiolla, joskus maisemat tai upeat kuvauskohteet tai leppoisa seura. Rupatellessa matka taittuu huomaamatta ja on hauska päästä jakamaan toisten kokemuksia. Joskus taas retken parasta antia on patikoida perässä viimeisenä, kadottaa muu porukka ja matkata omiin ajatuksiin, unohtuneisiin muistoihin ja kokemuksiin.
Luontopolut alkoivat retkellä kurkipelloille. Sen jälkeen retkeiltiin niin metsän siimeksessä pikku luomaa seuraillen, kansallispuiston syvissä metsissä kuin lähes 150 metriä merenpinnan yläpuolella pimenneessä syysillassakin. Yllättäen patikoinneista tuli retkiä lapsuuteen ja mielen maisemiin.
Puro polun varrella. Kuva: P. P.
Kansallispuiston poluilla mieleen tulivat lapsena tehdyt retket. Tiedän nähneeni Korouoman ja nousseeni Riisitunturille - nimet ovat tuttuja, ne ovat minun, vaikka muistot eivät niin tarkkoja olekaan. Muistan hetkiä nuotiolla, kipinöitä ja nuotiolauluja, muistan metsässä vastaan tulleen sopulilauman, pitkospuita ja siltoja sekä hiekkapohjaisia ja kirkasvetisiä puroja.
Puron vartta seuraileva metsäpolku palautti mieleen erään vanhan mummon kertomuksen kielitaitonsa säilyttämisestä. En enää tiedä, tapasinko hänet junassa matkalla pohjoiseen vai kuulinko kertomuksen - niin tai näin, se on yhtä elävä. Mummo kertoi säilyttäneensä saksankielen taitonsa ajattelemalla asioita saksaksi, vuosikymmenten ajan.
Elämän muutoksissa, vuosien aikana olin kokonaan unohtanut tämän... niinhän päätin silloin itsekin tehdä. Joskus näen yhä unia vierailla kielillä, ja se jättää aina yhtä hauskan tunteen. Se on sitä jotain, elämän haltuun ottamista, tai saamista.
Elämä on minun, minä olen elämän. Luonnon polut ovat oikeita taikapolkuja, täynnä elämää. Niille on aina yhtä hyvä palata takaisin.
© P. Peltoniemi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti