Hetki ennen talvea, kotona

Syksyn luontoretkien jälkeen säännöllinen ulkoilu on jäänyt vähemmälle. Lämpötila on sahannut koko viikon edes takaisin, kymmenen astetta ylös ja kymmenen alas. Lunta on satanut ja sulanut.

Viime päivinä mielen on vallannut useasti oudon tuttu tunne, se jossa mieleen häivähtää kuvia lapsuudenkodista, sieltä missä olin kotona.

Iltapäivän kääntyessä aurinkoiseksi oli syytä lähteä ulos. Päätin jättää kameran kotiin, olisi helpompi kävellä ilman reppua. Suunta oli jo takaisin päin, kun totesin, että olisi sittenkin pitänyt päättää toisin.

Männynrungolla päivää paistatteli orava. Se nautti silminnähden auringonsäteiden lämmöstä. Viereisessä puussa oksaa hakkasi käpytikka. Kumpikaan ei välittänyt toisensa läsnäolosta, eikä juuri minustakaan.

Pysyisivätkö ne aloillaan? Oli pakko ainakin yrittää tallentaa se hetki ennen talvea, ja ainahan kaksi kertaa pidemmästä lenkistäkin olisi oma hyötynsä. Tie oli jäätikköinen ja osittain kovan lumen kuorruttama. Nopeasti sitä ei pystynyt kävelemään, mutta takaisin mennessä yritin kulkea varovasti astumatta kaikkein narskuvimmalle lumelle.

Lähipuusta kuului närhen karhea rääkynä - se varoitti tulostani. Pysyisipä se pois tai lentäisi edes toiseen suuntaan, mutta ei - se suuntasi suoraan tikan ja oravan puita kohti. Jatkoin matkaa, mutta muutaman kymmenen metrin päästä myös varis päätti ryhtyä vartijaksi. Tikka ja orava eivät niitä silti hätkähtäneet: siellä ne olivat paikoillaan, eivätkä välittäneet maassa olevasta tarkkailijasta.

Oma paikka. Kuva: P. Peltoniemi.

Orava näytti nukahtavan hetkellä millä hyvänsä. Millähän ihmeellä se pysyisi oksallaan unen voittaessa? Tikka hakkasi koko nokkansa voimalla oksaa, lensi välillä puun latvuksiin, mutta palasi aina samaan paikkaan takaisin. - Tämä on minun paikkani, se tuntui ajattelevan.

Niitä ei muu maailma häirinnyt. Ne olivat kotonaan. Etäältä kuului ambulanssin ujellus ja paljon lähempää rohina, kuin joku olisi varovasti puhaltanut törisevään torveen tai pitkään putkeen.

Oliko se korppi? Ääni kuului todella läheltä, mutta silmä ei keksinyt, missä äänen aiheuttaja oli. Varovainen eteneminen - ääni kuului yhä. Samassa tyytyväisen varovainen rohina lakkasi, kuului paljon korppimaisempi isoääninen "kroo kroo" ja korppi lehahti lentoon. Turha edes toivoa, että sitä olisi saanut puun latvojen välistä kameran tähtäimeen.

Aurinko oli laskenut metsänrannan taa, sen lämmittävät säteet olivat kadonneet ja oravakin oli lähtenyt männyn oksalta. Vain tikka jatkoi koputusta, oman puunsa samalla oksalla. Käännyin takaisin.

Tämä on minun paikkani. Olen kotona.

© P. Peltoniemi.