Tieteellinen menetelmä on Peircen mukaan objektiivista ja itseään korjaavaa. Objektiivisuus tarkoittaa, että tieteellinen tieto syntyy tutkimuskohteen ja tutkijan vuorovaikutuksen tuloksena riippumatta tutkijasta, hänen mielipiteistään, uskomuksistaan tai auktoriteeteista. (Niiniluoto 2002.) Itseään korjaavuus taas merkitsee tieteellisen tiedon edistyvyyttä eli sitä, että tieteellinen tieto lähestyy totuutta virheiden ja puutteiden eliminoinnin kautta (Pikkarainen 2010).
Tieteellisen tiedon sanotaan olevan myös kumulatiivista, toisin sanoen tutkimus rakennetaan olemassa olevan tiedon päälle. Huomaan kuitenkin jatkuvasti pohtivani tilannetta, jossa perusta tuntuu olevan virheellinen tai valmiiksi vinossa. (Ks. Satama 2010.) Miten sen päälle voi rakentaa kestävää - edes hetken kestävää - tutkimusta? Repimällä vanha, tilkitsemällä aukot ja puuttuvat palat?
Jos tutkimus on tarkoitus rakentaa aiemmalle perustalle, joka osoittautuukin vääräksi, mitä voin tutkijana tehdä? Ehkä pystyn osoittamaan, että aiempi tieto ei pidä paikkaansa, mutta silti minulle jää käytännön kysymys: Mitä teen suunnittelemalleni tutkimukselle, jonka piti perustua tuohon tietoon? Jokin perustahan tutkimuksellani on oltava.
Kumulatiivisen tiedon teorian sijaan mietinkin, eikö olisi parempi palata välillä hivenen lähemmäs tieteellisen tiedon alkulähteitä ja tarkistaa siellä tiedon paikkansapitävyys? Sen jälkeen etenemistä voisi mahdollisesti jatkaa vakaammalla pohjalla, jolloin tutkimus muodostuisi kestävämmäksi. Totuushan se ei ole, mutta eikö se näin olisi kuitenkin vähän lähempänä totuutta?
Viitteet
Alanen, Pentti, Matti Sintonen, Markku T. Hyyppä & Timo Järvilehto (2004). Lääketiede ja tieteenteoria. Uusintapainos. Turku: Kirja-Aurora.
Niiniluoto, Ilkka (2002). Johdatus tieteenfilosofiaan. Käsitteen- ja teorianmuodostus. 3. painos. Helsinki: Otava.
Pikkarainen, Eetu (2010). Kasvatusfilosofia. Oulun yliopisto.
Satama, Mikko (2010). Tieteestä ja evoluutiosta.
© P. Peltoniemi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti