Se sijaitsi lähimetsässä, ihan lähellä metsätietä, mutta kuitenkin katseelta suojassa. Aukion olemassaoloa ei keksinyt, ellei varta vasten lähtenyt kulkemaan polkua pitkin. Aikuiset sinne tuskin eksyivät, koska polulle päästäkseen piti kyykistyä paimenpojan alitse ja astua tietä pois.
Sittenkin piti vielä malttaa hetki. Tiheäoksaiset kuuset kätkivät aukion taakseen, mutta kun niiden ohi asteli, oli jo kurjenpolviaukiolla.
Siellä pysähtyi aika. Aurinko paistoi lämpimästi ja oli tyyni. Punasävyiset kurjenpolvet kurkottelivat kukkiaan taivasta kohti. Niiden kukinta ei kestänyt kauaa, joten sai pitää varansa, ettei paras hetki mennyt ohi. Se oli voimapaikka, ihan oma paikkani, jonne ei koskaan tullut yhtä aikaa kukaan muu.
En tiedä, mistä muisto kurjenpolviaukiosta tuli mieleeni. Ehkä osansa on Ata Hautamäen uusimmalla kirjalla. Talo Teiskossa pysähdyttää ja herättää muistoja, luonnosta ja lapsuudesta.
Olen lukenut kirjan viime aikoina useaan otteeseen, tutkinut sen rakennetta, miettinyt kuvien sijoitusta - ja nauttinut kirjan mukanaan tuomista tunteista ja mielikuvista. Miten kiitollinen olenkaan niistä ja kurjenpolviaukion lämpimästä muistosta! Mielessäni voin palata voimapaikkaani koska tahansa.
Viite
Hautamäki, Ata (2011). Talo Teiskossa. Kurikka: Valmiixi.
© P. Peltoniemi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti