Viimeisen vuoden aikana olen nostanut katseeni monen monta kertaa
taivaalle, aina välillä avaruuteen asti. Osin tämä on johtunut Lakasen (2012)
Harmoninen kaikkeus -kirjasta, jossa liikutaan avaruudessa ja maailmankaikkeudessa, jopa valovuosien päässä Maasta.
Osin syynä on kuitenkin ollut myös luontoharrastus. Se, että olen ystävieni ansiosta alkanut vähitellen uudelleen löytää luonnon ja luontoon.
Harmoninen kaikkeus -kirjan kannet on kuvannut kurikkalainen luontokuvaaja
Petri Ruostetoja. Etukannen tähtitaivas on kirjassa nimetty yösuunnistajan perspektiiviksi maailmankaikkeuteen. Kuvassa pilkistää pitkien kuusenlatvojen välistä talviöinen tähtitaivas - ja kuvan nimestä huumori. Takakannen taivas antaa tasaisemman kuva maailmankaikkeudesta.
Maailmankaikkeus. Kuva: Petri Ruostetoja.
Talven tähtikirkasta taivasta katsoessani johdun väistämättä ajattelemaan kuvaustilannetta. Onko kuvanottohetkellä ollut kova pakkanen? Miten kuvaaja on ottanut kuvan, jalustallako? Näkymä on sama kuin joskus lapsena lumienkeleitä tehdessä, paksussa pehmeässä hangessa selällään maaten.
Ei ihme, että maailmankaikkeus ja perspektiivin vaihtaminen kiehtoo. Jo tähdet ovat ihmeellisiä katsella. Niitä on taivaalla käsittämättömän paljon.
Vuosi sitten näin ensimmäisen kerran Jupiterin ja tajusin, että se on pyöreä - planeetta eikä tähti. Sen kuut näyttivät pikkuriikkisiltä nuppineulan pään kokoisilta pisteiltä, mutta siellä ne olivat: tasaisesti omilla paikoillaan.
Viime vuonna pöllöretkellä saatiin katsella taivaalla loimottavia revontulia. Tänä vuonna näin tähdenlennon ja toivoin... Mielellään olisin näyttänyt sen muillekin, mutta siinä vaiheessa se tähdenlento oli jo ohi.
Tähtiä lennossa voi kuitenkin nähdä myös muuten. Lapsen silmin katsoessa talvisessa tähtitaivaan kuvassa näkyy iso kuusenlatvojen muodostama tähti. Siitä voi saada kuvan vain perspektiiviä vaihtamalla ja nostamalla katseen taivaalle.
Viite
Lakanen, Ensio (2012). Harmoninen kaikkeus - HUT, Kaiken teoria. Kurikka: Valmiixi.
© P. Peltoniemi.
