Tiedon ohuudesta

Kirjoitin aiemmin tieteellisen tiedon luonteesta. Tässä postauksessa mietin teoreettista tietoa yleisemmin, sen ohuutta.

Olen törmännyt aiheeseen viime aikoina useassa yhteydessä. Pentikäinen (2010) kirjoittaa kolumnissaan Newsweekin tutkimuksesta, jonka mukaan Suomi on "tutkitusti maailman paras maa". Newsweekin tutkimuksen ohella myös Legatum-instituutti on tutkinut asiaa ja antanut Suomelle maailman kolmanneksi parhaimman sijan. (Pentikäinen 2010.)

Kolumnisti jatkaa edelleen, että "maailmanparhauden huumassa juuri kukaan ei ole vaivautunut selvittämään, mitä Newsweek tai Legatum tarkkaan ottaen tutkivat." Tutkimuksessa käytetyt mittarit olivat koulutus, terveyspalvelut, elämänlaatu, talous ja politiikka sekä hallinto, koulutus, terveyspalvelut, turvallisuus, yksilönvapaus, talous ja sosiaalinen pääoma. Jos tutkimukseen olisi kuitenkin otettu mukaan todellista henkistä hyvinvointia kuvaavia mittareita, kuten kouluviihtyvyys, työpaikkakiusaaminen, mielenterveysongelmat, väkivaltarikokset ja itsemurhat, puheet "Suomesta maailman parhaana maana loppuisivat siihen paikkaan". (Pentikäinen 2010.)

Suomi on hyvä maa, ehkä jopa maailman paras, niin kuin kotimaan kuuluu ollakin, mutta mitä tekemistä tällä on tutkimuksen teon kanssa? Mitä nämä tutkimukset kertovat itse tutkimuksen tekemisestä?

Tutkimuseettisen neuvottelukunnan (2004) mukaan tieteenalojen erilaisuuden vuoksi on mahdotonta antaa yleispäteviä ohjeita siitä, mikä on hyvän tieteellisen käytännön mukaista tutkimusta. Hyvään tieteelliseen käytäntöön kuuluu kuitenkin muun muassa se, että tutkimus tehdään, tulokset tallennetaan ja esitetään sekä tutkimus ja sen tulokset arvioidaan rehellisesti, huolellisesti ja tarkasti.

Tutkimuksen tulokset tulee siis arvioida rehellisesti. Jos Newsweekin tai Legatumin tutkimuksissa olisi käytetty Pentikäisen (2010) ehdottamia mittareita, tulokset olisivat näyttäneet toisilta.

Ohut ja vahva. Kuva: C. Gripenberg

Klemolan (2010) mukaan meidän on vaikea muuttaa käsitystämme tiedon luonteesta, sillä meidät on kasvatettu uskomaan, että voimme saada kaiken tarvitsemamme tiedon lukemalla ja opiskelemalla. Hän opettaa tietoisuustaitojen kursseillaan erilaista, omasta kokemuksesta kumpuavaa tietoa - eli taitoa. Hänen mukaansa monen on vaikea uskoa tällaiseen tietoon. Sen sijaan on helpompi tarttua Kabat-Zinnin tai Tollen kirjaan kuin oppia taitoa, josta niissä kirjoitetaan. (Klemola 2010.)

Kokemuksellinen osaaminen on kuitenkin vähintään yhtä vahvaa kuin teoreettinen, tutkittu tai kirjoitettu tieto. Se voi osoittaa tieteellisen tiedon erittäin ohueksi, ehkä vastoin hyviä tieteellisiä käytäntöjä toteutetuksi ja hyvin usein myös käytännön tiedon - taidon - kannalta ristiriitaiseksi tai vääräksi. Kokemuksesta muotoutunut taito, oma tai läheisten, on silti viime kädessä se, joka kantaa, kun teoreettinen tieto loppuu tai ei riitä.


Viitteet

Klemola, Timo (2010). Lyhyt huomio tiedosta.

Pentikäinen, Petri P. (2010). Mistä näitä tutkimuksia tulee. Maaseudun Tulevaisuus n:o 129, 2.

Tutkimuseettinen neuvottelukunta (2004). Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausten käsitteleminen. 2. painos. Helsinki: Edita Prima Oy.

© P. Peltoniemi.

Tieteellisen tiedon luonteesta

Kirjoitin edellä tieteellisen tiedon kumulatiivisesta luonteesta ja sen edistyvyydestä. Tämä postaus menee filosofian osa-alueelle tietoteorian eli tieto-opin tai epistemologian puolelle, sillä en voi olla tarttumatta ajankohtaiseen aiheeseen.

Itselleni on ollut todellinen oivallus käsittää tutkimuksen teon myötä yksinkertaiselta kuulostava asia: on olemassa muutakin tietoa kuin tieteellistä tietoa - tieteellinen tieto on vain pieni osa kaikesta tiedosta. Ajattelin aiemmin, että muu kuin tieteellinen tieto ei ole tietoa ja edelleen, että tieteellisesti tutkittu tieto olisi yleensä totta ja muu tieto taas - ainakaan tieteentekijöiden mielestä - välttämättä ei.

Tieteen oman määritelmän mukaan tieteellinen tieto kuitenkin ainoastaan lähenee totuutta eli sen "totuudenkaltaisuus kasvaa", mutta se ei siis ole yhtä kuin totuus. Näin on, koska edelleen Pekkasen (2000) sanoin ilmaistuna "(absoluuttisen) totuuden vaatimus ei kuulu tieteellisen tiedon tunnusmerkkeihin." Tämä taas on mielekästä, koska "huomattava osa nykyisestä tieteelliseksi tiedoksi hyväksytystä tiedosta on tarkkaan ottaen epätotta" (Pekkanen 2000).

Tieteellisen tiedon pyrkimys on siis lähetä totuutta. Se voi olla totta tai epätotta taikka osatotuus, mutta koko totuus se ei ole. Sen sijaan koska ei-tieteellinen tieto voi olla myös enemmän totta kuin tieteellinen, se voi periaatteessa olla myös yhtä totuuden kanssa.

Vastakkain. Kuva: C. Gripenberg

Elävässä elämässä tieteellinen tieto ja kokemusperäinen tieto asetetaan usein vastakkain, jolloin tieteellinen tieto nähdään joko kokemusperäisen tiedon vastakohtana tai ainakin sitä arvokkaammassa asemassa. Kokemusperäistä tietoa arvostelevat vaativat vaikkapa diabeteksestä tai MS-taudista ruokavaliolla toipuneita todistamaan parantumisensa (ks. Rantalainen 2010; Posti 2010).

Tässä vastakkainasettelussa unohdetaan kuitenkin se, että kummallekin tiedonlajille on oma kontekstinsä: tieteellinen tieto toimii tieteessä tieteen asettamin ehdoin ja kokemusperäinen taas arkimaailmassa sen ehdoilla. Yleisesti ottaen tieteellisen tiedon tulisi myös palvella arkielämää, kokemusperäisen tiedon taas harvemmin tiedettä - tosin tämäkin on mahdollista esimerkiksi fenomenologisessa tutkimuksessa (ks. Lähdesmäki ym. 2009).

Jos kokemusperäiseen tietoon luottavat kieltävät tältä osin vaikkapa lääketieteen saavutukset, arvostelijoiden mukaan he kieltävät samalla loputkin tieteen saavutukset. Tiede ei kuitenkaan ole niin eheä kokonaisuus edes ideaalisesti tehtynä, että kaikki sen saavutukset joutaisivat romukoppaan jonkin osa-alueen mahdollisesti epätosiksi osoittautuvien tulosten vuoksi. Tieteen omankin määritelmän mukaan tämä on mahdotonta.

Kaikki tieteellinen tieto ei ole siis laadullisesti samanlaista, enkä tarkoita tällä eri tieteenaloja taikka niiden eettisiä kysymyksiä, vaan sitä, että osa tiedosta millä tahansa tieteenalalla on lähempänä totuutta kuin jokin toinen osa. Mikä, sitä ei tiedetä - muuten tiedettäisiin myös, missä ja mikä totuus on.

Tiede ja tiedeyhteisö elää tämän tiedon kanssa. Myös kokemusperäiseen tietoon luottavat tiedostavat tämän ja jatkavat toimimistaan sen mukaan, mikä tuntuu hyvälle ja mikä ei (Raikasweb.com 2010).


Viitteet

Lähdesmäki, T., P. Hurme, R. Koskimaa, L. Mikkola & T. Himberg (2009). Menetelmäpolkuja humanisteille. Jyväskylän yliopisto, humanistinen tiedekunta.

Pekkanen, Martti (2000). Tiede - hyöty - tekniikka. Julkaisussa: Tieteessä tapahtuu. 3/2000.

Posti, Olli (2010). MS-tauti.

Raikasweb.com (2010). Tieteellisesti todistettu sairaus.

Rantalainen, Elina (2010). Diabetespotilas Jussi Kuusela: Paransin itseni syömällä. Studio55.fi.

© P. Peltoniemi.

Päivitetty (linkkejä lisätty) 13.11.2010. 

Tieteellisen tiedon alkulähteille

Tutkimusta tehdessä olen huomannut yhä useammin pohtivani tieteenfilosofisia kysymyksiä. Alasen ym. (2002) mukaan "filosofi paneutuu talon perustuksiin" miettimällä, millaisille olettamuksille rakennus on tehty ja tuleeko se kestämään. "Erityistieteilijä [taas] pyrkii rakentamaan korkean ja sisäiseltä rakenteeltaan lujan talon". Kunnolliseen lopputulokseen tarvitaan molempia näkökulmia. (Alanen ym. 2002.)

Tieteellinen menetelmä on Peircen mukaan objektiivista ja itseään korjaavaa. Objektiivisuus tarkoittaa, että tieteellinen tieto syntyy tutkimuskohteen ja tutkijan vuorovaikutuksen tuloksena riippumatta tutkijasta, hänen mielipiteistään, uskomuksistaan tai auktoriteeteista. (Niiniluoto 2002.) Itseään korjaavuus taas merkitsee tieteellisen tiedon edistyvyyttä eli sitä, että tieteellinen tieto lähestyy totuutta virheiden ja puutteiden eliminoinnin kautta (Pikkarainen 2010).

Tieteellisen tiedon sanotaan olevan myös kumulatiivista, toisin sanoen tutkimus rakennetaan olemassa olevan tiedon päälle. Huomaan kuitenkin jatkuvasti pohtivani tilannetta, jossa perusta tuntuu olevan virheellinen tai valmiiksi vinossa. (Ks. Satama 2010.) Miten sen päälle voi rakentaa kestävää - edes hetken kestävää - tutkimusta? Repimällä vanha, tilkitsemällä aukot ja puuttuvat palat?

Alkulähteillä. Kuva: C. Gripenberg

Jos tutkimus on tarkoitus rakentaa aiemmalle perustalle, joka osoittautuukin vääräksi, mitä voin tutkijana tehdä? Ehkä pystyn osoittamaan, että aiempi tieto ei pidä paikkaansa, mutta silti minulle jää käytännön kysymys: Mitä teen suunnittelemalleni tutkimukselle, jonka piti perustua tuohon tietoon? Jokin perustahan tutkimuksellani on oltava.

Kumulatiivisen tiedon teorian sijaan mietinkin, eikö olisi parempi palata välillä hivenen lähemmäs tieteellisen tiedon alkulähteitä ja tarkistaa siellä tiedon paikkansapitävyys? Sen jälkeen etenemistä voisi mahdollisesti jatkaa vakaammalla pohjalla, jolloin tutkimus muodostuisi kestävämmäksi. Totuushan se ei ole, mutta eikö se näin olisi kuitenkin vähän lähempänä totuutta?


Viitteet

Alanen, Pentti, Matti Sintonen, Markku T. Hyyppä & Timo Järvilehto (2004). Lääketiede ja tieteenteoria. Uusintapainos. Turku: Kirja-Aurora.

Niiniluoto, Ilkka (2002). Johdatus tieteenfilosofiaan. Käsitteen- ja teorianmuodostus. 3. painos. Helsinki: Otava.

Pikkarainen, Eetu (2010). Kasvatusfilosofia. Oulun yliopisto.

Satama, Mikko (2010). Tieteestä ja evoluutiosta.

© P. Peltoniemi.