Joulunpyhät ovat tämän talven osalta pitkälti takana päin, ainakin meidän kulttuurissamme. Toivottavasti ne saivat koskettaa. Toivottavasti ne myös tarjosivat mahdollisuuden levähtää ja hengittää hiljaisuutta.
Mutta miten pyhä oikeastaan koskettaa?
Sisäisestikö, hiljaisen pohdinnan kautta? Vai liikkeen myötä, esimerkiksi luonnossa liikkumisen tai vaeltamisen myötä?
Monelle sekä että: liikkeelle lähteminen saa myös ajatukset liikkeelle ja ennen kaikkea selkiytymään. Pala palalta, ajatus ajatukselta. Monimutkainen muuttuu yksinkertaiseksi, vaikea helpoksi. Mahdoton mahdolliseksi. Turha kuoriutuu pois.
Samoin käy kirjoittaessa. Kynään tai näppäimistöön tarttuessa muotoutumattomat ajatukset saavat muodon, ne selkiytyvät ja kirkastuvat myös itselle.
Ne voivat kypsyä kirjoiksi asti, kuvaukseksi henkisestä kasvusta, kuten kirjassa Santiagon Caminolta tai kilvoittelusta, kuten Meren aaltoilua -matkaromaanissa. Tai taivaasta saaduiksi sanoiksi ja kuviksi, kuten runokirjassa Taivassanat.
Pyhiinvaellus tai vaellus pyhiin onkin enemmän kuin yksilön sisäänpäin kääntymistä tai henkilökohtainen suoritus. Tai paremminkin: se on kaikkea muuta kuin yksilön suoritus. Se on irtipäästämistä, yksinkertaiseen, pieneen suostumista. Siihen, ettei kaikki tai lähes mikään ole omissa käsissä tahi jaloissa...
Vaellus pyhiin on Luojan työvälineeksi suostumista, siihen, mihin ja miten Hän kuljettaa. Hänen luomiaanhan me olemme, vaikka ympäröivä yhteiskuntajärjestelmä koettaakin pitää meidät kiireisinä saadakseen meidät unohtamaan tämän, aivan kaikessa.
Se on Hänen valonsa, joka loistaa meissä. Ja runokirjan sanoin kerran valoon heränneenä, ei voi enää pimeydessä nukahtaa (Orava 2019).
Suostumuksen antamista Hänen käsiinsä ja kuljetettavakseen ei tarvitse katua. Hänen on maa ja kaikki, mitä siinä on.
