Talven pakkasjaksolla mittari näytti parhaimmillaan -32 astetta. Öisin ulkona kaareutui kirkas tähtitaivas. Näin Otavan vuosien tauon jälkeen. Se oli suurempi kuin muistinkaan.
Muistan, kun elämässäni oli surua. Ensireaktioni oli ollut rauha, syvä rauha, joka hämmästytti itseänikin. Vasta sitten tuli suru. - Ehkä se helpottaa, kun katselen kauas, sanoin ystävälleni.
Aikomukseni oli mennä tähtitornille ja katsella ensimmäistä kertaa elämässäni oikealla tähtikaukoputkella. Sinä talvena se ei onnistunut. Vuotta myöhemmin se kävi kuitenkin odottamatta toteen.
Nyt olen nähnyt ensi kertaa Venuksen ja Jupiterin kuineen, puhumattakaan tähdistä... En edes aavistanut, miten täynnä tähtiä taivas on! Niitä on tähtikuvioiden välissä kuin hiekkaa rannalla. Osa lähempänä kirkkaina, osa kauempana himmeinä. Sitä taivaankappaleiden määrää katsellessa mielen valtaa väistämättä rauha.
Ihminen on niin pieni, ja yksin jo tähtiä on niin paljon, että saan olla ihan varma, että olemisellani on jokin tarkoitus. Mikään muu ei voisi selittää tätä äärettömyyttä.
Tällä hetkellä tuiskuaa, mutta pilvien tuolla puolen vallitsee ääretön rauha.
© P. Peltoniemi.
maanantai 6. helmikuuta 2012
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti